Jyrki Iivonen
ONKO KANSAINVÄLINEN JÄRJESTELMÄ AJAUTUMASSA ENTISTÄ PAHEMPAAN KAAOKSEEN VAI ONKO TILANNE PARANEMASSA?
Vanhan sanonnan mukaan huhtikuu on kuukausista julmin. Se näyttää pätevän nyt hyvin myös maailmanpoliittisiin tapahtumiin, jotka ovat viime päivinä päässeet yllättämään monet. Presidentti Donald Trump on kuun vaihteesta saakka juuttunut entistä pahemmin sotaansa Irania vastaan, ja viime viikonloppuna kauan odotetut muutoksen tuulet ovat ulottuneet nyt Unkariin, missä maata itsevaltaisesti kuusitoista vuotta hallinnut Viktor Orbanin Fidesz-puolue kärsi katkeran tappion ja joutuu luopumaan vallasta siitäkin huolimatta, että se sai verbaalista tukea niin Trumpilta kuin Venäjän yksinvaltiaalta Vladimir Putinilta. Aloitetaan tilanteiden arviointi kuitenkin Lähi-idästä.
Kun presidentti Trump hieman odottamatta määräsi Yhdysvaltain asevoimat liikkeelle maaliskuun viimeisenä päivänä ja sai lisäksi suoraa sotilaallista tukea Israelilta, oli hän ilmeisen vakuuttunut siitä, että tuo operaatio kestäisi vain muutamia päiviä ja johtaisi Irania kohta puoli vuosisataa hallinneen pappisvallan täydelliseen romahtamiseen. Kävi yllättäen kuitenkin samalla tavoin kuin Venäjälle Ukrainassa viisi vuotta aikaisemmin. Yhdysvallat ei saavuttanutkaan tavoitteitaan eikä Iranin kansa noussutkaan omia valtaapitäviään vastaan. Vaikka huomattava osa Iranin johtajista sai surmansa jo sodan ensimmäisten päivien aikana, ei järjestelmän oletettua romahdusta tapahtunut. Iran on toki käytännössä raunioina, mutta se kieltäytyy itsepintaisesti suostumasta sille esitettyihin kohtuuttomiksi koettuihin vaatimuksiin.
Pahinta presidentti Trumpin kannalta on ollut se, että sota on lamaannuttanut raakaöljyn toimitusten vaikutuksesta koko maailmantalouden. Varsinkin bensiinin hinnan kohoaminen Yhdysvalloissa – missä se on edelleen merkittävästi halvempaa kuin useimmissa muissa maissa – on alkanut ärsyttää tavallisia kuluttajia, joille Trump on toistuvasti luvannut uutta vaurautta ja kukoistusta. Erityisen huolestuttavaa on hänen tilanteessaan se, että Yhdysvalloissa järjestetään ensi marraskuussa välivaalit, joiden myötä republikaanit ovat nyt kasvavassa vaarassa menettää nykyisen värisuoransa eli enemmistönsä sekä senaatissa että edustajainhuoneessa. Presidentti Trumpin oma kansansuosio on samalla ehtinyt jo pudota ennätysmäisen alhaalle, mikä sekään ei lupaa hänelle mitään hyvää ensi syksyä ajatellen.
Presidentti Trump lähti ratkomaan Iranin muodostamaa ongelmaa vaivautumatta keskustelemaan asiasta tärkeimpien liittolaistensa, erityisesti Naton, kanssa. Päinvastoin, hän oli jo aikaisemmin ehtinyt aiheuttaa paljon närkästystä puhumalla kriittisesti Nato-kumppaneistaan ja heidän halustaan panostaa puolustukseensa, arvostelemalla Euroopan Unionia ja puhumalla varomattomasti niin Grönlannin mahdollisesta haltuunotosta kuin Yhdysvaltain sotilaallisen läsnäolon vähentämisestä Euroopassa. Ja kun kaikki ei sujunutkaan Iranin suhteen kuin Strömsössä, on Trump katsonut, että sen Nato-liittolaiset eivät ole tehneet tarpeeksi hänen tukemisekseen Lähi-idässä. On kuitenkin muistettava kaksi asiaa. Nato on ensinnäkin Pohjois-Atlantin liittoutuma, joka ei lähtökohtaisesti painota toimintaa Lähi-idässä. Ja toiseksi, Natossa on alusta eli vuodesta 1949 lähtien ollut kyse siitä, että se on luonteeltaan puolustusliitto, jossa toimitaan kunkin jäsenmaan hyväksi, jos se joutuisi sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Ja nykyisessä kriisissä ei ole siitä kyse.
Vaikka Iran on sodassa jäänyt alakynteen ja sen kapasiteettia – niin sotilaallista kuin taloudellista – on heikennetty merkittävästi, sille ei ole ollut mahdollista asettaa sellaisia ehtoja, että ne olisivat tulkittavissa antautumiseksi. Globaali maailmantalous pyörii edelleen vahvasti raakaöljyn varassa, ja sen suhteen Iranilla on edelleen kädessään tietyt valttikortit. Yhdysvallat on omalla toiminnallaan saanut aikaan sen, että se itse kärsii sodan seurauksista, samalla kun Iran on edelleen pystynyt pitämään kiinni ainakin osasta sen sotilaalliseen kapasiteettiin (potentiaaliseen kykyyn rikastuttaa uraania ja valmistaa siitä ydinaseita) liittyvistä perusvaatimuksista. Voi siksi hyvin olla, että sodan haittavaikutukset Yhdysvalloille jatkavat kasaantumistaan samalla kun Iran pysyy edelleen sisäisesti suhteellisen yhtenäisenä. Ja se ei todellakaan ole ollut Yhdysvaltain (ja Israelin) operaation alkuperäinen tarkoitus.
Toinen viime päivien merkittävä poliittinen tapahtuma on ollut Unkarin viime viikkoiset parlamenttivaalit, joiden myötä maata vuodesta 2010 lähtien hallinnut Fidesz-puolue menetti asemansa ja sen tilalle nousi Peter Magyarin johtama Tisza-puolue saaden kahden kolmasosan enemmistön parlamenttiin, mikä mahdollistaa tulevalle hallitukselle mm. maan perustuslain muuttamisen. Mutta vaikka uuden hallituksen lähtökohdat olisivat jopa paremmat kuin mitä odotettiin ja toivottiin, on tietenkin selvää, että muutokset maassa eivät tule toteutumaan välittömästi eivätkä ne aina mene niin pitkälle kuin mitä monet Fideszin vastustajat olisivat toivoneet.
Tiszan voitto on silti ollut erityinen helpotus koko eurooppalaiselle yhteisölle. Kuten hyvin tiedetään, Orban ja hänen puolueensa pyrkivät monin tavoin vaikeuttamaan niin Euroopan Unionin kuin Natonkin toimintaa. Niistä haitoista sai osansa aikoinaan myös Suomi (ja Ruotsi), kun Unkari jarrutti jäsenhakemuksemme käsittelyä Natossa. On pakko myöntää, että Suomen ja Unkarin välinen kielellinen, kulttuurillinen ja poliittinen veljeys kokivat siksi kuluneiden kuudentoista vuoden aikana huomattavia vaikeuksia. Nyt onkin perusteltua olettaa, että Euroopan Unionin taloudellinen tuki Unkarille lähtee vihdoin käyntiin. Se on erityisen tärkeää, koska on hyvä syy epäillä, että maan edelliset vallanpitäjät ovat turvanneet taloudelliset intressinsä mahdollisen vaalitappion varalta. Jo nyt on olemassa huhuja siitä, että valuuttapako Unkarista on lähtenyt käyntiin ja useat vanhan hallinnon edustajat ovat kadonneet julkisuudesta.
Samalla on kuitenkin muistettava, että vaalitulos perustui pitkälle siihen, millä tavoin juuri Orbanin hallinto oman aseman betonoimiseksi oli muokannut maan lakeja. Vaikka Tisza saikin yli kaksi kolmasosaa parlamentin paikoista, sitä äänesti vain 53 % äänestäjistä ja Fidesziä yli 38 %. Orban oli toisin sanoen luonut järjestelmän, jossa suurin puolue sai huomattavasti ääniosuuttaan suuremman paikkamäärän. Lisäksi on syytä korostaa, että varsinkin suhtautuminen Venäjään jakaa siellä kansalaisten mielipiteitä. Unkarin riippuvuus venäläisesti kaasusta ei esimerkiksi katoa hetkessä, joten uusi hallitus joutuu ainakin jollakin tasolla jatkamaan suhteiden ylläpitämistä Venäjään. Pitkäaikainen riippuvuus on johtanut myös siihen, että unkarilaiset ovat suhtautuneet liittolaisiaan nihkeämmin Ukrainan taloudelliseen ja sotilaalliseen tukemiseen.
Unkarin vaalitulos on joka tapauksessa ollut erityinen järkytys ja katastrofi Venäjälle. Se menetti nyt tärkeimmän liittolaisensa Euroopan Unionin ja Naton sisällä, liittolaisen jonka kanssa se on tehnyt vuosien saatossa varsin häikäilemätöntä yhteistyötä. Tästä on saatu esimerkkejä aivan viime viikkojenkin aikana. Tiedetään esimerkiksi, että Orbanin hallituksen ulkoministeri Peter Szijjarto on systemaattisesti välittänyt tietoja Euroopan Unionin ja Naton sisäisestä päätöksenteosta Venäjän hallinnolle, erityisesti ulkoministeri Sergei Lavroville. Mutta myös Yhdysvallat joutuu miettimään uudelleen suhtautumistaan Unkariin. Presidentti Trumpin varsin suorasukainen tuki Orbanin hallinnon politiikalle ja erityisesti varapresidentti J. D. Vancen poikkeuksellisen kömpelö yritys vaikuttaa vaalitulokseen muistetaan Unkarissa varmasti vielä pitkään.
Voidaan silti sanoa, että yksi vaalien suurimmista voittajista on ollut, unkarilaisten itsensä lisäksi, Ukraina. Maiden kahdenvälisissä suhteissa on vielä joitakin ratkaisemattomia kysymyksiä, jotka liittyvät erityisesti unkarilaisen vähemmistön asemaan Ukrainassa, mutta niiden myönteiseen ratkaisemiseen on tällä hetkellä olemassa molemminpuoliset vahvat perusteet. Siksi on syytä uskoa, että nuo ongelmat eivät tule jatkossa olemaan este maiden välisten suhteiden parantumiselle ja tiivistyvälle yhteistyölle. Ukrainan kannalta poliittinen ja sotilaallinen tilanne näyttää tällä hetkellä muutenkin paremmalta kuin aikoihin. Venäjä on nyt menettänyt tärkeän liittolaisensa, tilanne Ukrainan ja Venäjän rintamalla näyttää sotilaallisesti paremmalta kuin aikoihin, ja Iranin sodan myötä Venäjä on menettänyt kannaltaan tärkeimmän ohjusten ja droonien valmistajansa. Myös merkkejä hallinnon kannatuksen horjumisesta Venäjällä on koko ajan enemmän. Tulevaisuus ei ehkä sittenkään ole niin synkkä kuin aikaisemmin on pelätty.
Jyrki Iivonen