Jyrki Iivonen

PITÄÄKÖ SUOMEN OLLA HUOLISSAAN SUHTEISTAMME VENÄJÄÄN – OSA 2

Venäjän helmikuussa 2022 Ukrainaa vastaan aloittama häikäilemätön hyökkäyssota on jatkunut nyt jo yli kolme ja puoli vuotta. Sota on kokonaisuudessaan ollut Venäjän nykyjohdolle sekä poliittinen että sotilaallinen katastrofi. Näennäisestä sotilaallisesta ylivoimasta huolimatta se ei ole saavuttanut alkuperäisiä tavoitteitaan. Ukrainan tueksi on sen sijaan syntynyt laaja kansainvälinen liittoutuma, joka auttaa sitä sekä poliittisesti, taloudellisesti että sotilaallisesti. Venäjä on toki onnistunut saamaan tuekseen joitakin valtioita, mutta se ei voi rakentaa tulevaisuuttaan niiltä saatavan jatkuvan tuen varaan. Osalle näistä maista Venäjälle annettava taloudellinen ja poliittinen tuki on luonteeltaan puhtaasti taktista, joka voi loppua nopeastikin poliittisen tilanteen niin vaatiessa.

Kirjoitin toukokuussa 2022 Suomalaisen Klubin blogiin kirjoituksen, jossa hain vastausta kysymykseen siitä, pitäisikö Suomen olla tuolloin syntyneessä tilanteessa huolissaan turvallisuudestaan. Päädyin silloin seuraavaan positiiviseen johtopäätökseen: ”Suomesta tulee Natolle hyvä ja turvallisuutta tuottava jäsen, jonka kaikki jäsenvaltiot kyllä hyväksyvät. Suomen ja Ruotsin jäsenyyden myötä Pohjois-Eurooppaan syntyy viiden Pohjoismaan muodostama turvallisuusliittoutuma, joka mahdollistaa entistä paremman yhteistyön niiden välille. Venäjän kokemat sotilaalliset takaiskut Ukrainassa puolestaan osoittavat, että sen sotilaallinen toimintakyky on paljon heikompi kuin mitä on oletettu ja pelätty. Siksi on syytä toistaa jälleen kerran, että pelkkä Nato-jäsenyys tuo meille niin vahvan sotilaallisen turvan, että se kyllä riittää, onhan näet totta että yksikään Nato-maa ei ole koskaan joutunut ulkopuolisten voimien sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi Euroopassa. Naton jäseninä olemme siellä missä meidän on jo pitkään kuulunutkin olla, samankaltaisten ja samanmielisten valtioiden muodostamassa turvallisuusyhteisössä. Joistakin nykyisistä huolenaiheista huolimatta meidän ei siis loppujen lopuksi tarvitse olla erityisen huolissamme mistään.”

On syytä panna merkille, että tuolloinen johtopäätökseni tehtiin tilanteessa, jossa Suomen Nato-jäsenanomuksen käsittely oli vielä kesken. Tuossa vaiheessa oli kuitenkin jo selvää, että anomuksemme tultaisiin kyllä hyväksymään, vaikka pari Naton jäsenmaata (Unkari ja Turkki) halusikin taktisista syistä hidastaa prosessia joillakin kuukausilla. Sama tilanne koski myös Ruotsin jäsenanomusta. Jos Venäjän johdon silloisena tavoitteena oli ”kostaa” Suomelle sen halu liittoutua sotilaallisesti, ei lopputulos olisi voinut olla sen kannalta onnettomampi. Presidentti Joe Biden kiteyttikin asian aikoinaan seuraavasti: ”Jos Venäjän tavoitteena oli suomettaa Nato, se itse asiassa natotti Suomen.” Suomesta tulikin nopeasti Naton jäsen ja se on sittemmin osallistunut kokoaan huomattavasti suuremmalla panoksella Ukrainan tukemiseen. Ja vaikka presidentti Donald Trumpin Venäjän-politiikka on ollut välillä tempoilevaa ja epävarmuutta lisäävää, on Ukrainan länsimailta saama tuki jatkunut vääjäämättä.

Venäjän suhtautumisessa Suomeen on kuitenkin tapahtunut viime aikoina joitakin ikäviä muutoksia jotka pakottavat tarkastelemaan jossain määrin uudelleen kolme ja puoli vuotta sitten tehtyjä johtopäätöksiä. Tärkein johtopäätös on kuitenkin sama kuin aikaisemminkin: jäsenyys Natossa tuo Suomelle liittokunnan tarjoaman tarvittavan sotilaallisen ja poliittisen turvan. Se ei estä Venäjää arvostelemasta Suomea ja tekemästä meille kaikenlaista pientä koiruutta, mutta se toimii tehokkaana pelotteena kaikenlaisia sotilaallisia hankkeita vastaan. Suomen asemaa on vielä entisestään vahvistanut se, että olemme toimineet poikkeuksellisen aktiivisesti mm. kaikissa Ukrainan turvallisuutta ja puolustusta koskevissa hankkeissa. Toisaalta on kuitenkin todettava, että Venäjän poliittisten edustajien kielenkäyttö suhteessa Suomeen ja suomalaisiin on kiistatta koventunut ja että erilainen kiusanteko on edelleen jatkunut ja jopa voimistunut, mikä kielii vain siitä että politiikkamme on ollut oikeaa.

Venäjän harjoittamalle kiusanteolle on ollut tyypillistä että se toteutetaan tavalla jossa syyllisyyden osoittaminen on poikkeuksellisen haastavaa. Erilaisista kyberhyökkäyksistä tiedetään, että niiden alkuperää on erittäin vaikeaa todentaa. Merikaapeleita on katkottu toistuvasti, mutta yleensä Venäjän ns. varjolaivaston toimesta, jolloin todellisten syyllisten osoittaminen on vaikeaa. Tutkahäirinnällä on saatu aikaiseksi se, että varsinkin joissakin Itä-Suomen lennoissa on ollut ajoittaisia haasteita. Oma lukunsa on ollut myös virallisen tason toimenpiteet vanhojen suomalaisten sotamuistomerkkien (erityisesti toisen maailmansodan aikaisten) suhteen, vaikka niistä on olemassa maiden välinen virallinen valtiosopimus. Tällä hetkellä vain Suomi noudattaa sitä – Venäjällä sen sijaan vanjoja sotavainajamuistomerkkejä on tuhottu systemaattisesti ja ryhdytty muutenkin muuttamaan menneisyyttä toisenlaiseksi..

Aivan oma lukunsa on Venäjän virallisten tahojen ja maan akateemisten piirien yhteinen yritys kirjoittaa uudelleen toisen maailmansodan (ja sitä vanhempaakin) aikaisten tapahtumien historiaa. Siinä Venäjää on systemaattisesti kuvattu jonkinlaisena uhrina jota siihen vihamielisesti suhtautuva fasistinen Suomi suhtautuu systemaattisen vihamielisesti. Venäjällä toisin sanoen toteutetaan systemaattisesti George Orwellin heti toisen maailmansodan jälkeen ilmestyneessä romaanissa 1984 kuvaamaa periaatetta jonka mukaan ”se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös tulevaisuutta”. Siksi historian uudelleenkirjoittaminen on nähty siellä parhaiden neuvostoliittolaisten perinteiden mukaisesti elintärkeäksi valtiolliseksi projektiksi, jolla luodaan ja vahvistetaan Venäjän kansan identiteettiä ”historian ikuisena uhrina” ja vihamielisten valtioiden piirittämänä olevana maana jonka heikkenemistä kaikki tavoittelevat. Erityisen selvästi tämä marttyyriusko näyttäytyy niissä uusissa venäläisissä ulostuloissa joiden aiheena on Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton välisten suhteiden pitkä historia.

Erityisenä suomalais-venäläisten suhteiden historian tulkitsijana on viime kuukausina ja vuosina esiintynyt Venäjän vuosien 2008-2012 ”sattumapresidentti” Dmitri Medvedev, jota jossain vaiheessa pidettiin Vladimir Putinin lähimpänä miehenä ja tämän kaikkein todennäköisimpänä seuraajana. Presidentti Putin joutui vuonna 2008 tilanteeseen, jossa hän ei voinut Venäjän perustuslain määräysten vuoksi asettumaan ehdolle suoraan kolmanneksi kaudeksi. Siksi tarvittiin joku sopiva henkilö joka voisi hoitaa kyseistä virkaa neljän vuoden ajan, minkä jälkeen Putin voisi aloittaa uuden virkakausien ketjun. Tehtävään valikoitui Putinin ohjaama pääministeri Medvedev, joka oli tullut kuuluisaksi lähinnä siitä että hän oli tuonut Suomen-vierailullaan mukanaan presidentti Tarja Haloselle lahjoitetun kissan.

Sittemmin tuo samainen Medvedev on esiintynyt julkisuudessa maailmantapahtumia ja Suomen asioita kärkevästi kommentoivana ”asiantuntijana”. Viimeisin esimerkki hänen analyyttisistä kyvyistään on 8.9.2025 ilmestynyt uutistoimisto Tassin julkaisema kirjoitus (tai Tassin mukaan ”lausunto”), joka on otsikoitu räväkästi ”Uusi suomalainen oppi: tyhmyys, valheet, kiittämättömyys”. Venäjän federaation turvallisuusneuvoston varapuheenjohtajana toimiva Medvedev etsii kirjoituksessaan esimerkkejä ”Suomen nykyisten johtajien käyttäytymisestä ja siitä miten heidän aggressiiviset hyökkäyksensä Venäjää vastaan ovat päättyneet”. Kirjoituksessa ei esitellä mitään sellaista mikä vastaisi historiallista totuutta Suomen ja Venäjän välisten suhteiden historiasta.

Itse kirjoitus ei näin ollen ole millään tavoin historiallisesti tai poliittisesti merkittävä eikä ansaitse tulla analysoiduksi sen tarkemmin. Se on nimittäin täynnä pelkkää propagandaa ja valheita ja osoittaa miten alhaiselle tasolle venäläinen kirjoittelu Suomesta ja sen suhteista Venäjään on viime vuosina vajonnut. Se tarkoittaa sitä, että meidän ei tarvitse välittää sen suuremmin siitä, mitä Medvedevin edustama virallinen Venäjä meistä tällä hetkellä ajattelee. Medvedevin Suomea koskevia kirjoituksia ei kuitenkaan pidä kuvata pelkäksi todellisuudesta vieraantuneen ja asemansa menettäneen humalaisen hourailuksi, kuten nyt suomalaisessa julkisuudessa on joskus valitettavasti tehty. Ei, Medvedevin kirjoituksiin tulee suhtautua vakavasti mutta niiden vuoksi ei kuitenkaan kannata antaa valtaa millekään paniikille.

Medvedevin nimissä julkaistut kirjoitukset perustuvat Stalinin valtakaudella harjoitettuun historialliseen analysointiin. Niissä esitetty totuus ei kerro sitä, mitä Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa on eri aikoina tapahtunut vaan sen, miten kyseisiä suhteita tulee selittää poliittisesti oikein. Niissä olevat tiedot ovat sillä tavoin yksityiskohtaisia ja taitavasti koottuja, että ne eivät missään tapauksessa voi olla Medvedevin itsensä ”liikuttuneessa tilassa” kirjoittamia. Hän on toisin sanoen sellainen nimimerkki, jonka takana on poliittisesti laaja koneisto Venäjän keskeisistä valtiollisista elimistä. Kyse ei toisin sanoen ole Medvedevin omista mielipiteistä ja ajatuksista vaan lähinnä Venäjän turvallisuushallinnon mielipiteistä jotka vai julkaistaan tämän nimissä.

Tästä päästäänkin vihdoin jutun alussa esitetty kysymykseen: pitääkö meidän olla huolissamme siitä mitä meistä Venäjän johdossa tällä hetkellä ajatellaan? Ja kun vastaamme tähän, voimme vain todeta että me emme tietenkään voi mitenkään vaikuttaa noiden juttujen kirjoittajiin totuuden ja terveen järjen keinoin. Venäjällä kirjoitetaan meistä se mitä he haluavat eikä meillä siihen ole mitään todellisia keinoja vaikuttaa. Voi olla, että noiden kirjoitusten laatijat voivat uskotella itselleen – toki siis perusteettomasti – että he voisivat tällä tavoin vaikuttaa siihen millä tavoin tavalliset suomalaiset heistä ajattelevat. Samalla tavalla uskoivat talvisodan alussa Terijoen hallituksen perustajat ja sen jäsenet; he odottivat harhaisesti Suomen työväestön tulevat talvisodassa heidän tuekseen.

Tilanne on loppujen lopuksi melko yksinkertainen. Venäläisten kirjoituksilla ei ole mitään vaikutusta siihen, mitä suomalaiset tänä päivänä ja tulevaisuudessa itäisestä naapuristaan ajattelevat. Näillä kirjoituksilla ei myöskään vaikuteta mitenkään siihen, millä tavoin Suomi yhdessä muiden läntisten demokratioiden kanssa tukee nyt ja tulevaisuudessa Ukrainan oikeutettua puolustustaistelua hyökkääjää vastaan. Toisaalta emme voi myöskään vaikuttaa venäläisiin kirjoittajiin ja heidän lukijoihinsa kertomalla totuuden siitä, miten Neuvostoliitto solmi natsien kanssa elokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen ja hyökkäisi neljä kuukautta myöhemmin Suomeen. Ei myöskään kannata yrittää selittää, miten todellinen kansanmurha Neuvosto-Karjalassa ja monilla muilla alueilla oli neuvostoviranomaisten toteuttama tai että demokratia ja kansalaisvapaudet ovat siellä pelkkää utopiaa.

Suomi on tehnyt Ukrainan sodan syttymisen jälkeen oman ratkaisunsa liittyä entistä kiinteämmin osaksi läntisten demokratioiden muodostamaa järjestelmää. Siksi on sanottava, että venäläiset ulostulot Suomesta ja Suomen idänsuhteista ovat ikäviä mutta niiden takia ei todellakaan kannata olla huolissaan.

Jyrki Iivonen